18.7.2017

Tohtori ja hämähäkkinainen

Doctor Who:n uuden inkarnaation paljastuttua naiseksi asiasta on esiintynyt runsaasti kaikenlaista älämölöä nettilöissä. Iso osa melusta nousee tietysti mielensäpahoittajista, jotka kaavoihinsa kangistuneina eivät pysty käsittelemään fantasiaolennon sukupuolta. Meteliin yhdistyy myös valveutuneiden sci-fi-fanien hurja pilkka mielensäpahoittajia kohtaan. Normipäivä netissä.

Sekä mielensäpahoitus että siitä seurannut Suuri Hässäkkä siitä "saako tohtori olla nainen", tuo mieleni erään toisen suuren takavuosien hässäkän siitä "saako hämähäkkinainen olla seksikäs". Kun Manara teki hämissarjikseen vaihtoehtoisen kansikuvan, jossa hämähäkkinainen esiintyi hieman tavallista enemmän epäinhimillisen seksikkäänä trikoofetissihahmona, seurasi myös koko joukko mielensäpahoitusta.

Kummassakin hässäkässä on kyse siitä, miten sukupuolta pitäisi esittää populaarikulttuurissa. Molempien polttoaineena on ollut kysymys siitä, mikä on naisten rooli ylipäätään fiktiossa ja täsmällisemmin sci-fi- ja fantasiagenreissä. Wanhat 60-luvun taistelut naisista seksuaaliobjekteina kumuavat yhä näissäkin keskusteluissa.

On tietysti päivänselvää, että muotoaan alati muuttava fantasiaolento voi edustaa mitä sukupuoli-ilmaisua tahansa, eikä asian pitäisi olla mitenkään sen kummempi. Se, mitkä asiat älämölöä enimmäkseen aiheuttavat, ovat fanien jumiutuneet käsitykset suosikkihahmostaan sekä faniuden ja sukupuolen tuottama harhakuvitelma siitä, että oma fanitus oikeuttaisi edes jollakin tasolla vaatimaan viihteen tekijöltä omien fantasioiden täyttämistä. Vaatiahan tietysti saa, eikä mikään ole hurjempaa kuin palavasti intohimoaan julistava (nörtti)fani.

Feministisesti suuntautuneet kulttuurikeskustelijat näkevät tietysti yllä olevassa kuvauksessa vain miehen kuvitteleman etuoikeuden hallita kulttuurisia representaatiota. Ongelma on kuitenkin vapaan kulttuurin keskellä monimutkaisempi, sillä myös pahastuminen hämähäkkinaisen vääränlaisesta seksikkyydestä perustuu yhtälailla harhakuvitelmaan siitä, että faneilla olisi fanituksensa ja sukupuolensa nojalla jokin erioikeus vaatia vain tietynlaisia representaatioita hahmosta. Hämähäkkinaisen fetissiseksikkyyden pitäisi pysytellä heidän asettamissaan rajoissa.

Nämä esimerkit osoittavat, että sukupuolittunut nörttiraivo lyö molempiin suuntiin. Raivotessa unohtuu se, että kenelläkään ei ole mitään erioikeutta hahmoihin (paitsi tekijänoikeuksien haltijoilla). Kyse on kulttuurisodasta; siitä, kenen mielipide ja toiveet menevät parhaiten läpi julkisessa keskustelussa.

Näen erittäin hyvänä asiana sen, että sukupuolirepresentaatioita lavennetaan jatkuvasti viihteessä. Erityisesti sci-fi, fantasia ja sarjakuvat ovat olleet tässä etulinjassa ja trendi on kasvava. Siksi uusi tohtori on mahtava asia. Ilmaisun vapauteen perustuvassa ympäristössä on kuitenkin hyväksyttävä myös se asia, että joidenkin ilmaisuun, fetisistisiin fantasioihin ja seksuaalisiin mieltymyksiin kuuluu perse pystyssä trikoissaan keimaileva hämähäkkinainen. Näennäisesti kulttuurisodan vastakkaisia puolia edustavat tohtori ja hämis ovat tosiasiassa samalla puolella. Kummatkin edustavat sitä tosiasiaa, että avoin kulttuuri mahdollistaa hyvin erilaisia representaatioita ja käsityksiä tunnetuista hahmoista, sekä niiden luojien että fanien kautta.

Mielensä on tietysti aina sallittua pahoittaa, ja kukin saa toivoa suosikkihahmostaan ihan minkälaisia versioita tahansa. Kulttuurisodassa mennään kuitenkin jo ensi askeleilla ylilyönteihin, sillä huuto, solvaaminen, häiriköinti, moralismi ja leimaaminen hyökyvät yli äyräidensä ja lyövät vasten kaikkia, joidenka mielipiteet eivät satu osumaan kohdalleen juuri sen hetkisen Oikean Mielipiteen kanssa. 

Keskusteluun pitää mahtua kaikenlaiset mielipiteet ja toiveet tohtorin sukupuolesta ja hämähäkkinaisen seittiä tihkuvasta seksikkyydestä. Viihteessä toive siitä, että tohtori on nainen tai että hämis on seksisymboli, ovat samanarvoisia. Kenelläkään ei ole mitään erioikeutta vaatia asiassa mitään, eikä mikään mielipide oikeuta solvaamista tai häirintää.

10.5.2017

Poskihoito ja loskat naamakirjalle

Epämääräinen joukko muusikoita ja kyseenalaisia julkkiksia on ollut viime viikolla seksikohun tyngän keskellä. Eniten julkisuutta ovat saaneet Cheekin kirjoittamiksi väitetyt retostelut hänen omista seksikokemuksistaan Sisäpiiri-nimisessä Facebook-ryhmässä. Seiskan käynnistämän hässäkän mukaan ryhmässä on ollut noin viitisenkymmentä jullia.

Menemättä sen enempää ryhmän infantiiliin nimeen, tai sen yleiseen urpoilun tasoon, Cheekin kirjoittamiksi väitetyt seksiretostelut herättävät useita kiinnostavia kysymyksiä yksityisen ja julkisen viestinnän eroista, seksipuheesta, kumppanien kunnioittamisesta ja asenteista. Cheekin lisäksi seksijutuillaan ovat pullistelleet ryhmässä muutkin, ja pikkulinnut kertovat, että seksikumppaneita on arvosteltu, kommentoitu ja vertailtu suoraan ja nimellä mainiten.


On hyvä selvittää heti kärkeen kaksi asiaa: 
  1. Seksijuttujen jakaminen on mahtavaa ja makeaa. Hyvä seksi on hieno juttu, eikä sitä tarvitse pitää vakan alla. Myös huonoista seksikokemuksista kannattaa puhua. Seksipuheesta ei ole sellaisenaan syytä moralisoida ketään. Sitä tekevät melkein kaikki sukupuolesta riippumatta, ja myös rasvaiselle huulenheitolle on paikkansa. Olennaista on kuitenkin konteksti, konteksti, konteksti ja KONTEKSTI.
  2. Omien kumppanien kunnioittaminen on yksi tärkeimmistä seksitaidoista. Se pätee niin iskutilanteissa, seksipuuhissa kuin jälkipuinneissakin. Kuten Nina Honkanen kirjoittaa, seksitaidot ovat jääneet heikoiksi, jos asenteet toisten ihmisten kunnioittamisen suhteen ovat päiväkotitasoa. Välinpitämättömät asenteet seksikumppaneita ja heidän yksityisyyttään kohtaan eivät ole pelkästään mulkkuutta, vaan myös väärin. Toisen ihmisen seksijuttuja rempsästi jakelemalla voi tehdä oikeasti vahinkoa.
Takaisin Cheekiin ja julleihin. Puolustautuessaan ei-niin-mairittelevalta julkisuudelta ryhmän jäsenet toistivat useasti, että ryhmä on suljettu, eikä viestittelyä ollut tarkoitettu muuta kuin kavereiden väliseksi. Tämä väite on kiinnostava yksityisen ja julkisen viestinnän rajapinnan kannalta. On selvää, että yksityisviestit kahden kesken tai parin kaverin ryhmässä ovat yksityisiä. Myös kirjesalaisuus suojaa tällaisia viestejä.

Mainittu FB-ryhmä oli kuitenkin noin viidenkymmenen hengen kokoinen. Harva meistä menee kahville tai edes baariin hengaamaan muina miehinä 50 frendin kanssa. Tai ehkä Cheek ja kaverit menee; mistä sitä tietää, mitä sisäpiiriläiset tekevät, he kun ovat sisällä... piireissä... On kuitenkin selvää, että 50 hengen keskustelufoorumi ei ole missään olennaisessa mielessä yksityistä viestintää.

Suljetut pienehköt ryhmät ovat kuitenkin kiinnostava rajatapaus, sillä kukaan ei voi suoralta kädeltä sanoa, onko yksityisen viestittelyn raja 5 vai 20 henkilöä. Joskus vaikkapa luottamuksellisessa vertaistukiryhmässä voi olla parikymmentä henkeä. Jos ryhmä on suljettu ja perustuu ainakin periaatteessa luottamukseen, voi syntyä illuusio siitä, että siellä julkisuuden henkilökin voi vähän tuuletella ja antaa näppäimistön laulaa.

Juttujen vuotaminen ja irroittaminen kontekstistaan on nykyisin vietävän helppoa. Se myös johtaa sikäli eriarvoiseen asemaan, että joitakuita satunnaisen läpänheiton vuotaminen lehtiin vahingoittaa ihan eri tasoisesti kuin toisia. Internet-viestinnässä ongelma syvenee siksi, että monet yksityisetkin keskustelut voivat vuotaa ja levitä kuvakaappauksin. Yksittäinen ronski murjaisu ei merkitse paljon mitään parin kaverin viestittelyketjussa, jossa kaikki ymmärtävät huumorin tason, mutta se näyttää tosi pahalta iltapäivälehden lööpissä murjaisijan kuvalla ja sopivalla paheksunnalla saateltuna.

Yksityisen ja julkisen rajapinta tulee kulmikkaasti vastaan myös kumppanin yksityisyyden kunnioittamisen kohdalla. Jokaisella on tietysti oikeus puhua läheisilleen omista seksikokemuksistaan. Saapa niitä jakaa myös julkisemminkin, jos on sopivan hienotunteinen. Toisaalta taas jokaisella on myös oikeus yksityisyyteen ja omaa seksuaalisuutta koskevan tiedon hallintaan. Seksikokemuksista puhuminen edellyttää siis näiden kahden ulottuvuuden - sananvapauden ja yksityisyyden - välillä tasapainottelua.

Seksikokemuksien jakamisessa on aina otettava huomioon konteksti. Nina Honkanen kiteyttää tämän hyvin:
”On eri asia jutella kokemuksistaan sen kokoisessa porukassa, joka mahtuu saunan lauteille. Jos taas kertoo seksikokemuksiaan kirjallisesti 50 ihmiselle, on puutetta käytöstavoista, seksuaalikasvatuksesta, tilannetajusta ja suhteellisuudentajusta.”
Kontekstiin vaikuttaa myös se, millaisesta seksistä on kyse. On eri asia paljastaa kumppanin sukkahousufetissin yksityiskohdet kaikille tutuille kuin puhua vain perushöyläämisestä yleisellä tasolla. Lisäksi jokaisella on omia toiveita ja odotuksia siitä, millaista yksityisyyden tasoa seksikokemusten kertomisessa noudatetaan.

Hyvä seksikumppani kunnioittaa aina toisten toiveita siitä, miten kokemuksia saa jakaa eteenpäin. Jos ei tiedä, mitä kumppani ajattelee juttujen kertomisesta, pitää kysyä ja sopia.

Mahtavat seksiseikkailut on hieno asia, eikä niitä - tai niistä puhumista - pidä turhalla moralisoimisella nitistää. Seksistä voi kuitenkin puhua avoimesti siten, että kunnioittaa kumppaniensa yksityisyyttä. Kyse on siitä, millainen asenne seksiä ja kumppaneita kohtaan vallitsee keskustelukulttuurissa. Valitettavasti räppäritouhu ja jamppojen keskinäiset urpoilut näyttävät tässä keskenkasvuisuutensa. Sekä  Hesari että Rumba kirjoittivat taannoin aiheesta. Räppärien puolustelu ja selittely seksiurpoilun ympärillä saa melko kornin sävyn, kun sitä peilaa puhelaulun lyriikoissa ja ympärillä vallitsevaan seksistiseen kulttuuriin.

Seksiretostelun paheksuttavuudella on myös sukupuolittuneet ulottuvuutensa. Seksismi ja moralismi kohdistuvat tavallisesti naisiin slut-shamingin muodossa, mutta seksismillä on myös toinen puoli. Enbuske toteaa kolumnissaan, että verkossa naisilla tuntuu olevan erivapaus karuun miesten seksuaalisuutta, seksikkyyttä tai ulkonäköä koskevaan arvosteluun, eli juuri siihen, josta Cheekiä koviten syytettiin.

Tässä on jälleen yksi tasapainottelulauta aiemmin käsiteltyjen rinnalle. Pitäisi samanaikaisesti pitää yllä vapautta huulenheittoon, mutta huolehtia myös sopivassa suhteessa seksismin ja muun vahingollisen skeidan kitkemisestä. Pahimmassa tapauksessa seksipuheen suitsiminen vie kohti tympeää moraalinvartiomista, johon kovin moni tuskin haluaa palata. Mutta, jos pahinta törkypuhetta ei saa arvostella ja kitkeä, niin öyhöttäjät perivät koko valtakunnan ja prinsessa kähmitään kuoliaaksi.

Julkinen kohunlietsonta on kuitenkin tylppä instrumentti eettiseen tai yhteiskunnalliseen keskusteluun. Seiska sai varmasti haluamansa lukijat kyseenalaisella mustamaalaamisellaan ja skandaalinkehittelyllään. Kääntöpuolena on se, että hankalat ja vivahteikkaat kysymykset yksityisen ja julkisen rajapinnoista saavat nuijakäsittelyn. Tällaisten kohujen tarkastelu kriittisin silmin johtaa lähinnä lopputulokseen, jossa kasvatusta eivät kaipaa pelkästään puhelauluartistit, vaan koko saatanan kansakunta kieroista journalisteista törynhimoiseen yleisöön.

13.1.2017

Eläköön kultaiset suihkut! Seksuaalisuudesta häpäiseminen on kypsymätöntä ja vahingollista roskaa.

USA:n presidentihkö Donald Trump on saanut paljon parjausta vahvistamattomien seksiväitteiden vuoksi. Häntä pilkataan kiinnostuksesta pissaleikkeihin, joita myös kultaisiksi suihkuiksi kutsutaan. Oli Trumpista mitä mieltä tahansa, seksuaalisista mieltymyksistä pilkkaaminen on matalaotsaista ja vahingollista roskaa.

Trumpin politiikka ja esiintyminen on epäkompetenttia populistista öyhäämistä; hänen edustamansa arvot ja ajattelu ovat monella tavalla vahingollisia ja heikosti perusteltuja. Kaiken tämän arvosteleminen rajustikin - jopa pilkkaaminen - on ihan hyväksyttävää, kun pysytään poliittisen satiirin alueella. Trumpin kohdalla pilkkaaminen voi toki olla tavanomaista rajumpaa, koska hän on myös itse ottanut rouhean linjan ulosannissaan.

Henkilön seksuaalisuuden pilkkaaminen on kirjaimellisesti isku vyön alle. En toivoisi sitä tehtävän edes poliittisille vihollisille, vaikka tilaisuus olisikin herkullinen. On toki aiheellista huomauttaa, että Trumpin epämääräinen ja konservatiivinen seksuaalipolitiikka ei oikein ole yhdenmukaista sen kanssa, että hän on väitteiden mukaan itsekin kiinnostunut muustakin kuin vaniljaseksistä.

Kaiken arvostelun ja satiirin voi kuitenkin tehdä pilkkaamatta henkilön seksuaalisuutta sinänsä. On hyvä muistaa, että epäkonventionaalisesta seksuaalisuudesta pilkkaaminen osuu samalla isoon määrään muita ihmisiä, joiden seksuaalisuus ei rajoitu perusjyystöön.

11.10.2016

Kun minuuttikin on liikaa?

Lasten ja nuorten ruutuaikaa koskeva keskustelu nojaa usein perustelemattomille huolille ja väärinymmärryksille siitä, mikä digitaalisten medioiden rooli nykyelämässä on. Keskustelu muistuttaa läheisesti nuorten pornon käytöstä esitettyjä huolia. Molemmissa tapauksissa liikutaan vahvasti pelkofantasioissa ja unohdetaan tutkia, mistä ilmiössä itse asiassa on kyse, ja mitä mieltä nuoret ovat siitä itse.

Median käyttöön, pelaamiseen ja pornoon liittyvillä huolilla on paljon yhteistä. Huolten keskiössä on sukupolvikokemusten yhteismitattomuus. Vaikka teknologiajuna menee eteenpäin nopeasti, kärsii keskustelu suurelta osin vauhdin illuusiosta. Vastaavaa huolipuhetta on esitetty vuosikymmen toisensa jälkeen kaikenlaisia nuorten kotkotuksia ja kulttuurin rappiota vastaan. Huolen käyttövoimana on laiskuus perehtyä huolta herättävään ilmiöön.


Pornon käyttöön liittyvät huolet rakentuvat suurelta osin yleisen pornokeskustelun pohjalle. Uskonnollis-konservatiivisen seksuaalikielteisyyden päälle nouseva diskurssi näkee pornon avoimen ja pidäkkeettömän seksuaalisuuden automaattisesti vihollisena. Vastaavasti seksipositiivinen liberalismi pitää avointa seksuaalista ilmaisua vain hyvänä asiana. Poterot ovat valmiit ja nuoret joutuvat harhailemaan näreikössä keskellä ideologista laukausten vaihtoa.

Tasokas mediatutkimus tähtää pornon tarkastelussa neutraaliuteen ja ideologisten kuoppien välttämiseen. Vaikka täydellinen neutraalius on ihanne, jota ei voi saavuttaa, on tärkeää muodostaa tutkimuskohteesta mahdollisimman laaja ja tarkka kokonaiskuva ilman arvottamista. Silloin on mahdollista ymmärtää, että porno osana ihmisen eroottista ilmaisua on valtava ilmiö, jonka vaikutukset kulttuuriimme ovat monimutkaisia, monisuuntaisia ja kehämäisiä.

Ihmisen seksuaalisen ilmaisun moninaisuus tuottaa mitä erilaisimpia pornon muunnelmia, jotka puolestaan vaikuttavat seksuaalikulttuuriin ja sitä kautta jälleen ihmisen seksuaaliseen ilmaisuun. Porno ei siis ole mikään digitaalisesta hämärästä noussut hirviö, joka turmelee ihmisen puhdasta, luonnollista seksuaalisuutta, vaan se on ihmisen seksuaalisuutta itseään!
Kun lähestymistavaksi otetaan pyrkimys neutraaliuteen, voidaan myös nuorten pornon käyttö nähdä tarkemmin ja kokonaisvaltaisemmin osana seksuaalikulttuuria. Silloin tärkeimpänä tietolähteenä ovat itse nuoret pornon käyttäjinä: heidän kokemuksensa, käsityksensä ja toimintansa. Silloin aikuisten huolten sijaan tärkeämmäksi kysymykseksi nouseekin se, mitä nuoret aikuisilta ja kasvattajilta kaipaavat.

Kokemukset seksuaali- ja mediakasvatuksesta viittaavat siihen, että pornon osalta tarvitaan suoraa puhetta ja rehellistä dialogia. Tarvitaan siis avointa keskustelua nuorten kanssa ilman häpeilyä tai peittelyä: pornoa ei pidä demonisoida, mutta myöskään mahdollisia pornon käytön haittoja ei saa lakaista maton alle. Suoruus helpottaa myös ongelmista puhumista. Jos pornosta on vaikea keskustella, tai jos kasvattaja tuomitsee jo pelkän ajatuksenkin pornon katsomisesta, ei ongelmiakaan ole mahdollista nostaa esille ilman häpeää.

Porno ei tule katoamaan seksuaalikulttuuristamme. Sen vastustaminen on ajanhukkaa. Sen sijaan energiaa kannattaa käyttää tasokkaan keskustelun ylläpitämiseen aiheesta. Nuoret ovat suuri pornon käyttäjäryhmä, ja he myös tuottavat enenevästi eroottista ilmaisua eri medioihin. Heidän jättämisensä ulos pornokeskustelusta on ehkä pahin virhe, minkä seksuaali- tai mediakasvattaja voi tehdä.

***

Tämä teksti on julkaistu myös Mediakasvatusseuran blogissa osana Ruutuaikaa-kampanjaa, jossa nostetaan keskusteluun lasten ja nuorten digimedioiden käyttöä koskevia aiheita.

18.8.2016

Sanni, laulavat lapset ja latentti pedofilia

"Jos haluut testaa mua yhen kerran vaan, mulla on mesta mihin mennä."

Lapsen suusta kuultuna lause herättää ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita. Kyse on Sannin musiikkivideosta aiheutuneesta hässäkästä. Videolla laulajan fanit esittävät Vahinko-kappaletta videokollaaseissa. Osa faneista on lapsia, mikä on herättänyt joissakin aikuisissa tuohtumusta.

Lienee selvää, että musiikkivideon tuottajille sattui asiassa moka. Video vedettiin pois ihan perustellusti, koska se ei vastannut tarkoitustaan. Ihmettelen tosin, miten tällaista asetelmaa ei huomattu siinä vaiheessa, kun video oli leikkauspöydällä ja esikatselussa.

Maija Vilkkumaa arvosteli videon poisvetoa rajusti ja väitti, että kyseessä on keski-ikäisten miesten tuottama pedofiliapaniikki, jonka vuoksi video ja koko biisi vedettiin lokaan. Maija on osittain oikeassa, sillä taustalla ovat selvästi pedofiliaan ja seksuaalisiin rajanvetoihin liittyvät myytit, mutta eivät naisetkaan niille immuuneja ole. Tuohtumus ei katso sukupuolirajoja.

Silmittömän tuohtumuksen tai hämmennyksen taustalla piileskelee ilmiö nimeltään latentti pedofilia, eli tukahdutettu alle murrosikäisiin ihmisiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto, jota ihmiset pyrkivät torjumaan kieltämisellä, vihalla ja rakentamalla keinotekoisia raja-aitoja omalle seksuaalisuudelleen. Kun jokin eteen tuleva ilmiö vihjaa tai haastaa nämä puolustuskeinot, on seurauksena voimakkaita reaktioita, jotka eivät ole täysin rationaalisesti selitettävissä.

Ilmiö on sama kuin latenttiin homoseksuaalisuuteen kytkeytyvä homokammo tai -viha. Kun ihminen torjuu vimmalla jotakin piirrettä itsessään, saattaa yllättävä, tähän jännitteeseen sopivasti osuva ärsyke aiheuttaa kohtuuttoman, järjen sumentavan reaktion.

Oikeasti latenttia pedofiliaa tai homoseksuaalisuutta ei ole olemassa. Nämä ilmiöt syntyvät myytistä, joka uskottelee seksuaalisten taipumusten olevan selkeitä ja jyrkkärajaisia. Niiden avulla pyritään suojelemaan mielikuvaa omasta seksuaalisuudesta tiukasti kulttuuriseen lokeroon istuvana heteroseksuaalisuutena tai ei-pedofiilisuutena.

Tosiasiassa seksuaalisuus on jatkumoita ja erilaisten ärsykkeiden ja ominaisuuksien virtoja, joilla ei ole niin jyrkkiä rajoja ja lokeroita kuin kulttuurimme pyrkivät tuottamaan. Suuri osa seksuaalisesta kiinnostuksesta kohdistuu ominaisuuskimppuihin, jotka eivät jäsenny selkeästi kulttuurisesti rakentuneiden sukupuoli- tai ikäkategorioiden mukaan. Valitettavasti kulttuurimme sietää huonosti sumerajaista seksuaalisuutta. 

Esimerkiksi aikuisen heteromiehen seksuaalisen kiinnostuksen herättää helposti pari nättejä rintoja, jotka hän näkee ohimennen kaupungilla. Kiihottumisen psykofyysiset mekanismit eivät erottele selkeästi ovatko kyseessä 32- vai 12-vuotiaan rinnat. Kun henkilö tunnistaa katseenvangitsijan iän ja sosiaalisen position, voi hän tehdä tietoisia arvioita tilanteesta. Vasta käyttäytymistä ohjaava tietoinen ajattelumme tekee tärkeän moraalisen eron esiteinin ja aikuisen välillä, mutta seksuaaliset mekanismimme edeltävät tietoista ajattelua.

Silmitön pedofiilikauhu rakentuu siis osin ristiriidalle, joka syntyy kun ihminen kieltää ja kiistää oman seksuaalisuutensa sumearajaisuuden, mutta joutuu kohtaamaan tilanteita, jotka haastavat keinotekoiset kategoriat yllättäen ja pyytämättä. Hämmennystä lisää vielä kyvyttömyys tehdä eroa seksuaalisen fantasiamaailman ja moraalisen käyttäytymisen välillä.

Palatkaamme takaisin Sanniin ja laulaviin lapsiin. Lapsi, joka hoilaa radiohittiä, tuskin ajattelee olevansa aikuisen kuulijan "testattavissa". Lapsi voi ymmärtää osittain, mistä laulussa on kyse tai olla vaan autuaan tietämätön laulamansa seksuaalisista vihjeistä. Lapset saattavat myös tarkoituksella koetella aikuisia ja ikätovereitaan tekemällä asioita, joiden tietävät olevan jollakin tavalla "tuhmia" tai oman ikänsä yläpuolella.

Kun aikuiset panikoivat ja tuohtuvat, he projisoivat itse tilanteeseen sellaisia seksuaalisia ulottuvuuksia, joita siinä ei ennestään ole. He sekoittavat omat seksuaaliset mielikuvansa, tunteensa ja ahdistuksensa lapsiin ja samalla laiminlyövät sen vastuun, joka heillä on tunteidensa ja reaktioidensa hallinnasta. Eikä tämä ole millään muotoa pelkästään keski-ikäisten miesten ongelma, vaan laajempi seksuaalikulttuurin piirre, joka vaikeuttaa avointa ja kiihkotonta keskustelua lasten seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä iästä tai sukupuolesta riippumatta.

Toisin sanoen aikuiset yliseksualisoivat lapset nähdessään laulussa pedofiliaviittauksia, vaikka lapsi ei niitä itse siihen tuota. Jälleen kerran aikuisten oma kyvyttömyys käsitellä seksuaalisuutta lasten kanssa yritetään maalata omaa vastuuta pakoillen jonkun toisen ongelmaksi. Ennemmin asiaan kannattaisi suhtautua lasten hassutteluna aikuisten asioilla ja hyödyntää tilanne mahdollisuutena keskustella lapsen kanssa seksuaalisuudesta.