22.2.2018

Ina sydän porno - kohti korkeampaa seksuaalista älykkyysosamäärää

Ina Mikkola porautuu pornoon uudessa sarjassaan Ina sydän porno. Sarjassa on kuusi jaksoa, ja ne esitetään SUBilla keskiviikkoiltaisin. Konsepti on poikkeuksellisen hyvä, sillä Ina pohtii, tutkii ja heittäytyy, ja käsittelee aihetta pintaa syvemmältä. Harva pornodokumentti on näin raikas otteeltaan. Tässä ohjelmassa ei ole ennalta asetettuja ideologisia olettamuksia tai pakolla aiheen päälle väännettyä (yleensä kielteistä) näkökulmaa. Tutkimusmatka näyttää ja tuntuu aidolta. 

Kirjoitan ohjelman jaksojen vanavedessä kustakin jaksosta pohdiskelevan arvion. Ina kutsui ohjelmansa esikatselussa porukkaa mukaan vallankumoukseen avoimen pornopuheen nimissä. Ota mielelläni osaa tällaiseen vallankumousaaltoon!

Ohjelman ensimmäinen jakso sijoittuu pornon pääkallonpaikalle San Fernando Valleyhin Kaliforniassa. Pornolaaksona tunnettu alue on maailman merkittävin pornon tuotantokeskus, josta alan legendat kuten Nina Hartley ja Ron Jeremy ovat nousseet tunnetuiksi. Kumpikin esiintyy ohjelmassa hykerryttävällä tavalla.


Jakso aloittaa sarjan kovan luokan myytinmurtamisella. Sitkeiden pornoa koskevien ennakkoluulojen mukaan pornon esiintyjät ovat rikkinäisiä ja traumatisoituneita, hyväksikäytettyjä ihmisparkoja. Inan haastateltavat olivat kaikki säkenöiviä, vahvoja, älykkäitä, itsevarmoja ja sensuaalisia ihmisiä. Siis jotakin aivan päinvastasta. Teen kolme pientä katsausta henkilöistä nouseviin teemoihin.

Voimaa ja itseluottamusta

Jokainen haastateltava nosti esille pornon olevan heille jollakin tavalla voimauttavaa. Joko se näyttäytyi henkilökohtaisesti voimauttavana siten, että esiintyjän polku pornoon oli samalla myös heidän oman seksuaalisen kasvunsa ja vapautumisensa polku, tai sitten porno toimii voimauttavana esittäessään sellaisia seksuaalisuuden puolia, jotka ovat olleet yhteiskunnallisesti paitsiossa, stigmatisoituja tai ikävällä tavalla esitettyjä.

Pornoa koskevissa kielteisissä asenteissa on usein esitetty ns. damaged goods -luulo, jonka mukaan pornossa esiintymistä selittää henkilön traumatisoituminen tai jokin muu rikkinäisyys. Olettaman taustalla on ollut koominen virheajatelma, että ei kai kukaan täysijärkinen pornoa tekisi, koska väitteen esittäjä ei itse voisi kuvitella esiintyvänsä pornossa. Tämä olettama johtuu tietysti sen esittäjän seksuaalisesta keskenkasvuisuudesta, kokemattomuudesta tai omasta rikkinäisyydestä, mutta se on kätevästi projisoitu itsen ulkopuolelle pornoesiintyjiin. 

Nykyisin olettama on kumottu napakasti tieteellisellä tutkimuksella. Psychology Todayn juttu kertoi asiasta jo vuonna 2012, mutta olettamusta tai sen muunnelmia kuulee yhä. Ehkä Ina saa vihdoin taottua tämän tosiasian ihmisten kalloihin: alasti esiintyminen ja seksi kameran edessä vaatii hyvää kehosuhdetta ja seksuaalista itsetuntoa. Pornon esiintyjillä nämä ovat keskivertoväestöä paremmassa kunnossa.

Etulinjassa

Ohjelmassa kosketeltiin pornon ajankohtaisuutta usealla eri tavalla. Erityisen kiinnostava oli Ela Darlingin johtaman studion pioneerityö virtuaalipornossa. Hänen studionsa on tuottanut ensimmäisiä virtuaalipornopätkiä ja interaktiivisia virtuaalitapaamisia pornoesiintyjien kanssa. Niiden toteuttamiseksi on tuotettu omia kuvausmenetelmiä ja -laitteita. 

Porno on ollut etulinjassa lähes kaikissa mediamurroksissa, ja niin näyttää olevan tässäkin tapauksessa. Virtuaaliviihde tulee kirjaimellisesti syliimme alastomina kehoina ja fantasioina. Koska pornon katselu on usein henkilökohtaista ja intiimiä, sopii virtuaaliteknologia tähän erinomaisesti.

Porno on etulinjassa myös seksuaalikulttuurissa. Amerikkalaisessa seksuaalisessa sielunmaisemassa pyöritellään nykyisin paljon perhesuhteisiin liittyviä seksifantasioita. Hyvin tavallisia aiheita ovat äiti- ja isäpuolet sekä sisarusten välinen seksi, joiden taustalla lienee amerikkalaisen kulttuurin tapa siivota seksuaalisuus ja alastomuus jyrkästi pois perhepiiristä.

Ohjelmassa esiintynyt pornostudio Girlsway on yksi niistä studioista, jotka ovat tehneet tästä kulttuurisesta erikoisuudesta tavaramerkin. Jaksossa vierailtiin kuvauksissa, joissa äitien askartelukerhoon värvätään yhden äipän tytärpuoli, ja homma yltyy nopeasti täydeksi lesbo-orgiaksi. Porno ei luo näitä fantasioita tyhjästä, vaan toimii kulttuurisen seksuaalisen alitajunnan tulkkina. Pornon ja kulttuurin suhde ei ole yksisuuntainen, vaan ennemmin hermeneuttinen kehä, joka kierrättää aiheita lisäten joka kierroksella aina uutta ainesta.

Aktivismia ja kasvatusta

Oikeastaan kaikki esiintyjät pitivät itseään eräänlaisin aktivisteina, jotka pyrkivät avartamaan seksuaalikulttuuria, laajentamaan yleisönsä seksuaalista ajattelua tai valistamaan seksuaalisuuden eri puolista. Tämä avartava ja voimauttava näkökulma on läsnä, vaikka toiminnassa olisi vahvoja kaupallisia vaikutteita; yksi motiivi ei sulje pois toista. 

Veteraanipornotähti Nina Hartleyn kanssa tehty haastattelu kiteytti mahtavasti aktivismin, intohimon ja voimautumisen sykerön. Hartley on samanaikaisesti pornon tekemisestä nauttiva vapaa sielu sekä seksuaalivalistaja, jonka opetukselliset videot ovat parantaneet lukuisien katsojien seksielämää. Jopa haastattelun aikana hän antoi makoisia vinkkejä siitä, miten seksikumppanukset voivat paremmin kommunikoida ja opettaa toisiaan seksijutuissa. Suuseksiä voi harjoitella hauskasti peukalon ja etusormen välistä herkkää lihaa imemällä ja lipomalla. Hartley on henkilökohtainen idolini!

*

Porno monipuolistaa seksitapoja, mutta myös vapauttaa katsojansa nauttimaan mitä erilaisimmista fantasioista. Pornon tärkein kirjoittamaton sanoma on ehkä se, että on sallittua nautiskella ilman pidäkkeitä ja häpeää. Tämä on viesti, jota moni seksuaalikasvattajakaan ei tohdi tai osaa välittää - ehkä jotkut ovatkin juuri siksi niin kitkeriä pornoa kohtaan. Kateudesta.
Minulla ei ole paljoa kielteistä sanottavaa ohjelmasta. Ainoa kohta, josta voin vähän urputtaa, on Inan ”häröä läppää” kummastelu lesbotytärpuolifantasioista. Pinnallisesti katsoen häröä juu, mutta kenenkään seksuaalinen fantasiamaailma ei ole oikeasti läppää. Kannattaa luopua häpeää aiheuttavista puhetavoista, vaikka itseä kuinka kummastuttaisikin. 

Kaikista suurin urputuksen aihe kohdistuu SUB-kanavaan. Miksi helvetissä sarjalla on K16-leima? Tämähän on mitä parhainta pornokasvatusmateriaalia uteliaille teineille, jotka ovat kuitenkin jo nähneet kaikki ne pornopätkät, joista ohjelmassa puhutaan! Pornokasvatuksen tarve ei katso ikärajaa, eikä pornosta voi puhua menemättä itse asiaan. Ja sen Ina tekee aivan helvetin upeasti!

8.1.2018

Näin seksityötä demonisoidaan - oppikirjaesimerkki

Hivpoint on päätynyt seksityötä koskevan moralistisen väännön keskelle. Syynä tähän on Hesarin juttu, jossa haastatellaan Hivpointin vapaaehtoista, joka valistaa seksiä ostavia miehiä Thaimaassa turvaseksistä ja hiv:een liittyvistä riskeistä.

Arvostelin lehtijuttua Hivpointin Facebook-sivulla pahantahtoiseksi ja kehnoksi journalismiksi, johon jutun tehnyt toimittaja vastasi ihmetellen. Hänen mukaansa juttu on tasapuolinen. Vastauksena tähän päätin purkaa jutun räikeimmät vinoumat ja retoriset temput paloiksi ja kertoa, miksi juttu on katala.

Jutun vinoumien ja virheiden syy on tietty parhaassa tapauksessa vain toimittajan tietämättömyys ja kokemattomuus aiheestaan. Seksityö on hankala aihe, koska sen vastustajat tuuttaavat valtavasti propagandaa ilmoille, ja siihen on helppo haksahtaa. Pahemmassa tapauksessa juttu on kyyninen seksityötä vastustava propagandapala, jonka retoriset muljaukset ovat täysin tarkoituksellisia. Toivon, että kyse on ensimmäisestä vaihtoehdosta, ja että toimittajalla on sisua ja halua purkaa omia ennakkoluulojaan ja tutustua seksityöhön syvällisemmin ja analyyttisemmin.

Seksityökeskustelu on täynnä erilaisia ideologisia, valmiiksi poteroituja näkökulmia, joista Hesarin jutussa esiintyvä vinoutunut kehystäminen on valitettava esimerkki. Seksityötä koskeva journalismi on ollut jo pitkään eri ideologioiden taistelukenttä, jossa sekä haastateltavat että toimittajat pyrkivät käyttämään mediaa äänitorvenaan ilman mitään aitoa pyrkimystä keskusteluun tai analyysiin. Hyvä journalismi tietysti pyrkisi etsimään balanssia eri näkökulmille, arvioisi niitä kriittisesti ja pidättäytyisi itse turhan vahvoista arvostelmista asian suhteen.

Kokoan alle pari keskeisintä viestiä käydystä keskustelusta.

***

Tommi Paalanen:

-- Hesarin juttu oli kyllä valitettavasti tosi huono. Toimittaja sekoili koko jutun ajan sen välillä tekeekö hän henkilöjuttua, hiv-juttua, seksityöjuttua vaiko mielipidekirjoitusta omista näkemyksistään. Oli todella karua lukea, kuinka hän dissasi joka välissä haastateltaviaan ja muistutteli ihmisiä siitä miten väärin ja ”kolonialistista ajattelua” kaikki onkaan. 

Seksityöstä Thaimaassa ei kannattaisi juurikaan kirjoittaa, jos ei ole syvällisesti tututustunut kulttuuriin, seksityökenttään, asianosaisten kokemuksiin ja tutkimustietoon (kaikessa ristiriitaisuudessaan). Toimittaja mokasi tässä pahasti tuoden oman moralistisen närkästyksensä peliin.

Seksityössä ja seksin ostamisessa ei sellaisenaan ole mitään moraalisesti väärää tai ”ihmisoikeuksia halventavaa”. Haastateltavalla ja Hivpointilla on täysi oikeus suhtautua seksityöhön liberaalisti. Jo Hesarin jutussakin todettiin olennaiset eettiset reunaehdot kuten se, että ihmiskauppaa tai alaikäisten hyväksikäyttöä ei voida hyväksyä.

Hiv-työtä ei myöskään ole mahdollista tehdä seksin ostajien parissa, jos lähtee suoralta kädeltä tuomitsemaan heidän toimintaansa. Haittojen vähentäminen kohtaamalla asianosaisia on paljon tärkeämpää kuin tuomitseva pauhaaminen internetissä ja palautekanavilla. Seksikauppa ei lopu Facebook-keskusteluilla, mutta jalkautuva toiminta asianosaisten parissa voi todella vähentää hiv-tartuntoja ja parantaa myös seksin ostajien ymmärrystä seksikauppaan liittyvistä ongelmista.

[--]

Vuorimiehen työtä vertaisvalistajana hiv-asioissa ei millään tavalla huononna tai kyseenalaista se, että hän on myös seksin ostaja ja pyörii turistien suosimissa baareissa ym. Tämä on lähtökohtaisesti etu hänen vapaaehtoistoiminnassaan, koska hän tuntee toimintakulttuurin ja pääsee sisään seksin ostajien maailmaan. Hänellä on hyvä mahdollisuus tehdä valistustyötä, _koska_ hän on osa sitä maailmaa.

Jos tämä ällöttää tai ahdistaa jotakuta, lienee paikallaan tehdä reality check ja pohtia, mitä voitetaan moralisoimisella ja tuomitsemisella internet-keskusteluissa sen sijaan, että työtä tehdään juuri valistusta tarvitsevan kohderyhmän parissa suoraan. Parhaimmillaan Vuorimiehen käymät keskustelut saavat osan seksin ostajista ajattelemaan myös seksibisnekseen liittyviä ongelmia ja toimimaan jatkossa fiksummin.

Venla Pystynen (toimittaja):

Moi! Kiitos palautteesta! Luin kirjoittamani jutun juuri uudelleen tässä ketjussa esitetty palaute mielessäni. En löytänyt jutusta pahantahtoisuutta haastateltaviani kohtaan. Päinvastoin olen kiitollinen heille siitä, että he kertoivat tästä mielipiteitä jakavasta aiheesta rohkeasti. Yritin tuoda esiin seksituristien näkökantoja Vuorimiehen kertomana ja toisaalta myös kertoa esitetystä kriiikistä näitä näkökulmia kohtaan tasapuolisesti.    Vuorimies on tarkastanut ja hyväksynyt jutun etukäteen. Jutussa on kerrottu Hivpointin näkemys seksinostoon. Juttu käsittelee hivin ennaltaehkäisyä, kontekstia, missä ehkäisytyötä Thaimaassa tehdään sekä yritetään valottaa Vuorimiehen oman tarinan kautta vielä syvemmin seksinostajan näkökulmaa.



Tommi Paalanen:
Venla, listaan alle muutamia selkeimpiä kohtia, joissa olet valikoinut näkökulmasi selvästi negatiivisesti.

1. Thaimaan seksibisneksen nykytilaa käsitellessäsi lähdet liikkeelle heti lukujen jälkeen ihmiskaupan uhreista ja käytät ilmaisua "nämä seksityöläiset, joista osa on myös ihmiskaupan uhreja, ovat sekä aikuisia että lapsia". Tämä on selvästi harhaanjohtava ilmaus, jolla vihjaat, että Thaimaan seksityöntekijöistä olisi merkittävä osa lapsia. Ei ole. Erityisesti turistien suosimilla alueilla lapsiprostituutio on käytännössä olematonta. Thaimaa ja järjestöt ovat tehneet paljon sen kitkemiseksi ja onnistuneetkin. Vain paikalliset tai poikkeuksellisesti jotkut hyvin kieltä ja kulttuuria osaavat henkilöt voivat etsiytyä hyväksikäyttämään lapsiprostituoituja.

Keskityt jutun aiheesta riippumatta pitkälti ihmiskauppaan ja lapsiprosituutioon, joka asettaa koko seksibisneksen moraalisesti hyvin arveluttavaan kontekstiin ja värittää kaikkea jutussa sanottavaa.

Thaimaan seksityökenttää voi kuvailla monella eri tavalla, esimerkiksi työntekijöiden profiileilla, paikoilla, ostajien kokemuksilla ym. Valitsit kuitenkin tietoisesti lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan jutun kehystykseksi. 

Ja todettakoon lyhyesti, että seksityötutkijoiden keskuudessa on paljon erimielisyyttä ja kyseenalaistamista sen suhteen, mikä on ihmiskaupan todellinen määrä Thaimaassa. Ihmiskaupan määritelmät ovat höttöisiä ja niitä käytetään väärin poliittisissa keskusteluissa (kts. esim. Laura Agustinin tutkimukset ja kirjoitukset aiheesta). On toki kiistatonta, että ihmiskauppaa esiintyy Thaimaassakin, mutta sen ottaminen pääasialliseksi kontekstiksi juttuun, on  tarkoitushakuista kehystämistä, jolla luodaan kaikesta toiminnasta ikävä tai vähintään epäilyttävä kuva.

2. Kyseenalaistat Vuorimiehen ja muutamien muiden lausumia  eri kohdissa mm. esittämällä ne ilmauksilla "väittää", "hokee" ja kehystämällä niitä lähtökohtaisesti epäeettisinä tai vihjaamalla, että vastuullisuus ei miesten päätä paina laisinkaan. Esittämistapa on tarkoitushakuinen ja kapea, koska konteksti, jossa miehet esitetään on heidän lomansa ja keskustelut seksin ostamisesta. Heidän kanssaan ei edes pyritä (tekstin mukaan) käymään keskustelua vastuullisuudesta, eettisyydestä tai seksikaupasta ylipäätään, mutta silti heidän eettisestä ajattelustaan tehdään johtopäätöksiä kohdassa 1. rakennetun kontekstin alla.

Vaikka sitä ei suoraan sanota, haastatteluiden kehystäminen, pienet sanamuodot sekä aina miesten lausumien perään aseteltujen toimittajan hieman sarkastisten kommenttien avulla rakennetaan kuva, jossa miesten toiminta näyttää täysin epäeettiseltä tai vastuuttomalta. Tämän tueksi et kuitenkaan rakenna vakuuttavaa eettistä argumentaatiota, eikä se edes olisikaan sanomalehtijutun tehtävä. Eettinen arvostelma vuotaa tekstiin pelkästään omasta arvomaailmastasi, mikä on iso journalistinen kömmähdys.

3. Kirjoitat jutussa seksityöstä pelkästään ajautumisena tai pakkona. Seksityöntekijöiden oma näkökulma ja toimijuus puuttuu täysin. Tämä on karkea virhe, etenkin kun juttu leviää hiv-valistuksesta seksityötä arvostelevaksi moraliteetiksi.  

4. Alla oleva kohta on täysin seksityön vastustajien rakentamaa tarkoitushakuista ja vääristelevää tulkintaa ilmiöstä. 


Käsitys siitä, että seksibisnes kuuluu jotenkin luonnollisena osana thaimaalaiseen kulttuuriin, on yleinen ja vanha. Lännessä itämainen nainen on nähty 1900-luvun alkupuolelta lähtien stereotyyppisenä ja miehen kannalta ihanteellisena: alistuvana, tottelevaisena ja seksuaalisesti eksoottisena.
Käsitykset perustuvat länsimaille tavanomaiseen toisten kulttuurien seksuaalistamiseen ja kolonialistiseen katseeseen.
Käyttävätkö seksituristit naisten hädänalaista tilaa hyväksi?
Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että naiset ovat uhreja.

Esität vahvasti ideologiset ja kiistanalaiset näkemykset kolonialismista ja länsimaiden vaikutuksesta tässä katkelmassa faktoina. Itämaisen naisen stereotyypit eivät ole luoneet Thaimaan seksuaalikulttuuria ja koko seksityökenttää. Toki länsisuhteilla on vaikutuksensa, mutta on thaimaalaisia vähättelevää ja uhriuttavaa väittää, että Thaimaassa ei olisi mitään omaa, vaan kaikki seksuaalikulttuurin elementit ovat länsimaalaisten tuomaa. Tämä on räikeä ja karkea väite sekä Thaimaalaisesta kulttuurista sekä seksibisneksen historiasta ja nykytilasta. Jutussa esittämäsi käsitys on itsessään orientalistinen ja lähentelee rasistista tapaa ajatella thaimaalaisten olevan tahdottomia länsikulttuurin marionetteja.

"Kolonialistinen katse" on täyttä tulkintafantasiaa, sillä Thaimaa ei ole ollut länsimaiden siirtomaa, ja sillä on erittäin vahva kansallinen identiteetti. Moni thaimaalainen nauraisi väitteelle, että maan seksuaalikulttuuri ja naiskuva olisivat puhtaasti länsimaisen eksotisoinnin tuotetta. Thaimaa on monelle naapurilleen se rikas keskus, jolla on gravitaatiota ja vaikutusvaltaa. Selityksenä Thaimaan seksibisnekselle dekolonialistinen ajattelumalli menee raskaasti pusikkoon.

Lehtijutun ehkä karkein retorinen temppu on kysymyksessä "Käyttävätkö seksituristit naisten hädänalaista tilaa hyväksi?" Kysymys on olemassa vain siksi, että sille voitaisiin maalailla vastaukseksi "kyllä, tietysti". Kysymykseksi naamioitu väitelause paljastaa korttisi kirjoittajana lopullisesti. Tutkijoiden suuhun laitettu oma mielipide naisista uhreina kruunaa tekstin taustalla kuplineen moraalisaarnan.

Tosiasiassa seksityön tutkimus on monipolvista ja ristiriitaista erilaisten selitysmallien, näkökulmien ja poliittisten ambitioiden ristivedoissa. Mitään yksitotista kantaa ei ole esitettävissä. Tosiasia on, että jotkut seksityöhön pakolla joutuneet naiset ovat uhreja, toisilla on vain kova elämä ja vaikeita valintoja, ja kolmannet ovat lähteneet työhön vapaaehtoisesti. 

Koko ilmiön ja sen kulttuuristen kontekstien ymmärtäminen vaatii syvällistä perehtymistä aiheeseen, asianosaisten kokemuksiin ja siitä käytävään akateemiseen keskusteluun. Tarkoitushakuiset ja pahantahtoiset one-linerit lehtijutussa eivät pääse lähellekään.

***

Jos keskustelu saa jakamisen arvoista jatkoa, lisään uudet kommentit myös tänne.

18.11.2017

Nyt.fi arvostelee A-teema -ohjelmaa seksuaalisesta häirinnästä - ja kapsahtaa komeasti katajaan

A-teema -ohjelmassa käsiteltiin seksuaalista häirintää torstaina 16.11.2017. Olin itse yksi ohjelman vieraista. On yleisesti tiedossa, että ohjelmakonsepti on vaikea ja onnistuu usein vain raapaisemaan aihettaan; yli 10 ihmisen keskustelussa ei päästä kovinkaan syvälle ja näkemykset ovat kirjavia. Tosin keskustelu ohjelman juontajien kanssa lämpiössä avarsi omaa käsitystäni ohjelmakonseptista. Tarkoitus ei tietenkään ole selvittää kerralla aiheen saloja tai löytää vastauksia, vaan esitellä aihetta useista eri näkökulmista ja tuoda esille sen monitahoisuus erilaisten vieraiden edustamien näkökulmien avulla.

Tämä ei ole ollenkaan niin huono journalistinen tavoite kuin mitä julkisuudessa tupataan louskuttaa. On ollut trendikästä tuohtua ohjelmakonseptista ja osoittaa väheksynnällä omaa paremmuutta. Samalla myös tuohtumuksen taustalla on nähtävillä jopa koomiseksi äityvää kotiin päin vetämistä. Osa tuohtujista vaikuttaa olevan tuohduksissa siitä, että juuri hänen kannattamansa näkemys asiasta ei saa keskustelussa ylivaltaa, vaan kaikenlaisia näkemyksiä esitetään ja kuullaan. Tämän voisi luulla olevan yksi journalismin tehtävistä, mutta nykyiselle kuplissa viihtyvälle kevytaktivismille se ei kelpaa, koska erilaiset näkemykset ovat petturuutta ja vihollisuutta. Monipolvinen ja -mutkainen keskustelu ei ole uuskonformistisen akvitismin edun mukaista.

Toki A-teeman konseptia voi arvostella esimerkiksi siitä, että se horjahtaa tasapuolisuusharhaan. Näin on käynyt osassa aiemmista ohjelmista, kun studioon on valittu sähäkkyyden nimissä kaikenlaisia huutajia. Häirintää käsittelevässä ohjelmassa tämä oli kuitenkin korjattu. Keskustelijat olivat hyvin perillä aiheesta ja kaikilla oli kiinnostava ja olennainen tulokulma. Poleemikkoja tai äärilaidan agitaattoreita ei ollut lainkaan mukana.

Nyt.fi:n toimittajat päättivät ratsastaa nuutuneella "hei, me haukutaan kaikkea mitä YLE tekee" -meemillä ja kirjoittivat vänisevän kommentin ohjelman huonoudesta. Ilmeisesti he olivat katsoneet ohjelman pikakelauksella tai umpikännissä, koska metsään mentiin jo otsikossa. Heidän mukaansa häirinnästä piti keskustella, mutta "siellä keskusteltiin siitä, miten voi flirttailla".

No, puolitoistatuntisessa ohjelmassa keskusteltiin ihan alussa alle 10 minuuttia siitä, missä flirtin ja häirinnän rajapinta menee. Tämä ei ihan vastaa otsikon syytöstä. Loppuaika keskusteltiin mm. siitä, miten häirintä pitäisi eri tilanteissa määritellä, millaisia muotoja häirintä on saanut erilaisissa konteksteissa, millaista lainsäädäntöä tarvitaan, miten häirintätilanteisiin voidaan puuttua ja miten häirintää voidaan vähentää. Tämä taisi mennä Nyt.fin kirjoittajalta ohi.

Ja vaikka flirttikeskustelu meneekin ohi #metoo -kampanjan sisällöistä, kuten Sanna Marin aiheellisesti huomautti, ei se ole kuitenkaan epärelevantti asia sen osalta, miten seksuaalinen häirintä määritellään ja ymmärretään erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Se, olisiko tästä aiheesta pitänyt keskustella ohjelman alussa 10 minuuttia vai ei, on toki mielipideasia, mutta ei siitä kovin korkeatasoista journalistista kritiikkiä ohjelmakonseptin toimivuudesta voi taikoa.

Nyt.fi:n juttu kompastuu häirinnän rajaa käsitellessään itse paljon pahemmin kuin A-teeman keskustelu. Nyt.fi kehtaa syyttää A-teemaa heikosta journalismista, vaikka sen oma kommenttipuheenvuoro on monin tavoin sysihuonoa journalismia. A-teema oli korkeintaan hajanainen keskustelussaan, eikä päässyt syvälle aiheessa (mikä ei ole konseptin tarkoituskaan), mutta Nyt.fi sortuu omassa jutussaan puolivillaiseen some-näkemyksien toisteluun ilman kriittisyyttä, analyysia tai asiantuntijanäkökulmaa. Siinä missä A-teema on moniääninen, niin Nyt.fi: juttu on puolueellinen ja köykäisesti perusteltu asettuen näin keltaisen lehdistön ylpeään perinteeseen kohun ja närän lietsomisesta puutteellisin ja vinoutunein tiedoin.

Nyt.fi:n jutussa kirjoitetaan:
Kampanjan pääasia on ollut se, että seksuaalinen häirintä saataisiin vähenemään tuomalla sen laajuus esiin. Uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan.

Entäpä flirttailu? Flirttailun tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet kokevat flirttailun mukavaksi. Seksuaalinen häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää. Ahdistelu on sitten jo astetta vakavampaa.

Siinä se. Asia on käyty läpi --
Tässä tajunnanvirtavuodatuksessa on niin monta pöljyyttä, että tarvitsen numeroitua listaa niiden läpikäymiseksi. Ja tämän kirjoittaja kehtaa syyttää A-teemaa toimittajuuden puutteesta. Huomautan, että minun motiivini kirjoittaa tästä ei ole puolustaa ohjelman toimittajia tai ohjelmakonseptia, ne ovat minulle lopulta aika yhdentekeviä. Sen sijaan puolustan A-teeman yritystä asialliseen ja moniääniseen keskusteluun vaikessa aiheessa. Sitä vastoin Nyt.fi esittää ideologisen ja löperön mielipidekirjoituksen muka journalismin nimissä. Katsotaanpa tuota katkelmaa tarkemmin:
  1. Kaikista suurin virhe nousee esiin lopusta. Kirjoittaja tuntuu todella kuvittelevan, että seksuaalinen häirintä, sen tunnistaminen ja määritteleminen, olisi yksinkertainen asia. Sellainen juttu, jonka joku kynäilijä voi puolihuolimatta kommentissaan hoidella.

    A-teemassa useat asiantuntijat (minä mukaanlukien) selittivät hyvin vakuuttavasti, miksi määrittely ja tunnistaminen on vaikeaa. Pääsyynä on se, että seksuaalisen häirinnän määrittely kytkeytyy aina sosiaalisten normien rikkomiseen, ja sosiaaliset normit ovat kulttuurisen kontekstin, sosiaalisen ympäristön ja tilanteessa olevien yksilöiden rakentamia ja tulkitsemia. Ne eivät koskaan ole mustavalkoisia tai yksinulotteisia. Jo pelkkä häirintää koskevan keskustelun fokuksen määrittely on hankalaa, koska ihmissuhdekouluttajaa kiinnosti harmaa alue ja häirinnän rajapinta, häirinnän kohdannutta henkilöä kiinnosti kokemuksen kertominen ja asiaan puuttuminen, oikeustieteilijää kiinnosti vääryyden määrittely ja kriminalisoinnin oikeuttaminen, ja eetikkoa (siis minua) kiinnosti yhteiskunnallinen toiminta häirinnän vähentämiseksi lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

    Vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että #metoo-kampanjan fokus ja vääryyksien oikaisemiseen keskittyminen on yhteiskunnallisesti paljon tärkempää kuin flirtistä puhuminen, ei rajapintaa voi koskaan sivuuttaa myöskään oikeustieteellisessä tai eettisessä keskustelussa, kuten oikeusministeri toi esille. Rikoksen raja pitää aina määritellä täsmällisesti, ja tässä aiheessa se on valitettavasti hyvin haastavaa yllä esitellyistä syistä. Eetikot, psykologit ja oikeustieteilijät eivät ole ihan vaan huvikseen ja sattumalta pohtineet rajanvetokysymyksiä vuosikymmeniä, mikäli verkkotoimittajat olisivat osanneet ne pitävästi ratkaista parilla näppäimistön näpsyttelyllä. Saatana.

  2. Katkelman ensimmäisessä kappaleessa väitetään, että häirinnän vähentämiseksi uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan. Tässä kirjoittaja sotkeutuu omaan feministiseen taustaideologiaansa todella pahasti, eikä tunnu ymmärtävän sitä, että hän puhuu myös feministisiä linjauksia vastaan.

    On totta, että häirinnän tunnistamisessa ja vakavasti ottamisessa sen kohteiden kokemukset ovat arvokkaita ja niille pitää antaa merkittävä painoarvo. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi  näkökulmaa on pakko muuttaa. Feministinen argumentaatio seksuaalista väkivaltaa vastaan on jo pitkään lähtenyt siitä, että väkivallan kohteisiin keskittyminen vie fokuksen väärään suuntaan. Meidän pitäisi kohdistaa vaikutustyötä siihen, että kukaan ei raiskaisi, ahdistelisi tai häiritsisi.

    Häirinnän vähentäminen vaatii siis suurta panostusta juuri häiritsijän sielunmaiseman analysoimiseen ja häirintää tuottavien, ylläpitävien tai sallivien rakenteiden purkamiseen. Katkelman väite menee siis metsään sekä omassa ideologisuudessaan että yhteiskunnallisesti merkittävien vaikuttamiskeinojen hahmottamisessa.

  3. Kolmantena ja viimeisenä puolivillaisena typeryytenä esitellään tautologia eli sisällötön väite, jonka mukaan "häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää". Nerokasta! On hyvä että toimittaja teki tämän meille asiantuntijoille selväksi. Voinkin ottaa lopputilin ja pakata laukut. Homma on pulkassa!

    Tosiasiassa häirinnän tunnistamisen, toteen näyttämisen ja puuttumisen ongelma on juuri siinä, että tavallisimmissa kiistatilanteissa osapuolet ovat ratkaisevalla tavalla eri mieltä siitä, oliko toiminta häirintää, vaiko kenties väärinkäsitys, sosiaalisten normien ristiriita tai sittenkin suostumuksellista toimintaa. Ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista noin vaan toteamalla, että "olihan se ilman muuta häirintää, kun joku kerran niin sanoo". Jokin asia voi olla häiritsevää, mutta ei silti välttämättä häirintää, koska häirintä on eettinen ja juridinen käsite, jolla pitää olla mahdollisimman selkeästi määriteltävät rajat.

    Lisäksi riitatilanteita koskevat aina perustavanlaatuiset eettiset ja juridiset periaatteet siitä, että ketään ei pitäisi väittää syylliseksi ilman kunnollisia perusteita ja asianmukaista prosessia. Medioissa tämä on kohun, närän ja myynninedistämisen nimissä näppärästi unohdettu moneen otteeseen. Nyt.fi:n toimittaja yrittää suorastaan puolustella tökeryyttä ja ammattietiikan rappiota huvittavan huonosti muotoillulla "no onhan se nyt näin" -tason väitelauseella.
Väite siitä, että pelkästään jonkun ihmisen kokemus häiritsevyydestä määrittelisi seksuaalisen häirinnän myös eettisesti ja juridisesti, on typerää ja vahingollista roskaa. On surullista, että moinen höperyys kiertää yhä keskustelussa. Ikävä seuraus hömpän kierrättämisessä on se, että vakava keskustelu häirinnän eettisestä määrittelystä hukkuu huutamiseen. Siitä kärsivät eniten työ häirinnän vähentämiseksi ja häirinnän kohteiden kokemusten validioimiseksi, koska yleisön mielipiteet aiheesta polarisoituvat ja kärjistyvät tarpeettomasti. Huutokilpailussa katoavat nyanssit ja keskustelun valtavirrasta poikkeavien ryhmien kokema häirintä sekä sosiaalisesti monimutkaisten tilanteiden käsittelyn vaatima hienovaraisuus.

Esimerkiksi isoilla, konservatiivisilla työpaikoilla vallitsevat epäasialliset rakenteet ja valtasuhteet eivät katoa minnekään sillä, että yksi pomo kengitään pihalle epämääräisten some-syytösten nojalla. Pahimmillaan tällainen hässäkkä vain sementoi ikäviä sukupuoliasenteita ja estää rakentavien, yhteisten ratkaisumallien kehittämisen vuosikymmeniksi. Kohulle ja närälle nojaava äkillinen valkopesutoiminta on valitettavan usein hyvien ja kestävien ratkaisujen vihollinen.

Jos häirinnän rajapinta on höttöinen ja/tai liian laveaksi levitetty, niin häirintäväitteiden uskottavuus on aina paljon suuremmalla koetuksella kuin tilanteessa, jossa raja on hyvin perusteltu ja tasokkaalla argumentaatiolla oikeutettavissa. Lisäksi toimivat sosiaaliset prosessit edellyttävät myös tiettyyn rajaan asti mahdollisuutta säilyttää kasvot, saada anteeksi ja toimia jatkossa paremmin. Tämä ei tarkoita sitä, että pitkään rikollista ahdistelua harjoittaneita ihmisiä pitäisi paapoa, mutta on hyvin tiedossa, että kestävät ratkaisut vaativat myös mahdollisuuden antamista ongelmallisesti käyttäytyneille ihmisille, jotta virheistä voitaisiin todella oppia. 

Jotta tämä teksti ei veny turhan pitkäksi, kirjoitan myöhemmin häirinnän rajapintaa luotaavan blogitekstin, jossa voidaan katsastaa tarkemmin määritelmiä, kokemuksia ja muita mittareita, joilla harmaata aluetta saataisiin kirkastettua. Sillä välin toimittajille voisi tehdä hyvää kirkastaa omaa osaamistaan, objektiivisuuttaan ja ammattietiikkaansa, jotta Nyt.fin jutun kaltaiset kömmähdykset eivät enempää samentaisi keskustelua vakavasta aiheesta.

26.9.2017

Kiintiöorgasmit pakollisiksi?

Pitäisikö orgasmien jakautua tasa-arvoisesti sukupuolten välillä? Entä pitäisikö niiden jakautua yhdenvertaisesti myös muiden ihmisryhmien kohdalla? Miten tällainen tilanne saavutettaisiin? Pitäisikö orgasmintuotantovälineet ottaa valtion haltuun?

Anna-Stina Nykänen esitti orgasmien määrän tasa-arvokysymyksenä Hesarin jutussaan (17.9.2017). Hän viittasi Finsex-tutkimuksen lukuihin, joiden mukaan noin 90% miehistä kertoo laukevansa useimmiten yhdynnässä. Naisten kohdalla vastaava luku on vain noin 50%. Alle 30-vuotiaiden naisten ryhmässä orgasmimäärät ovat olleet erityisen heikolla tolalla.

Tilanteelle voi esittää monenlaisia selityksiä. Nykyisin niitä etsiskellään esimerkiksi työstressistä, pornosta ja mielialalääkkeistä. Toinen tutkimussuunta painottaa miesten ja naisten välisiä luontaisia eroja seksuaalisuuden fysiologiassa ja psykologiassa. Tutkimustakin on perusteltua kritisoida, sillä seksitapojen monipuolistuessa yhdyntä ei ole välttämättä lainkaan aina se olennaisin tilanne, jossa orgasmeja havitellaan ja koetaan.

Orgasmien määrän nostaminen tasa-arvo-ongelmaksi on aika erikoinen lähestymistapa asiaan, sillä orkkujen ja seksuaalisen nautinnon katsotaan yleensä kuuluvan seksuaalisen autonomian piiriin. Myös seksuaalioikeudet sijoittavat sen yksilön vapauden ja päätäntävallan kontekstiin, sillä Seksuaalioikeuksien julistuksessa puhutaan nautinnollisten kokemusten mahdollisuudesta seksuaalisen hyvinvoinnin yhteydessä.

Seksuaalinen nautinto on siis negatiivinen oikeus, joka kuuluu mahdollisuuksien tasa-arvon piiriin. Absoluuttinen orkkujen määrän laskeminen tasa-arvon mittarina vihjaa, että jollakulla, esim. valtiolla, olisi jonkinlainen velvollisuus orkkujen määrän lisäämiseen.

Tässä mielessä orkkujen määrä ei siis ole tasa-arvo-ongelma, eikä oikeastaan tasa-arvokysymys lainkaan, mikäli yhteiskunta ei ole asettanut minkäänlaisia esteitä kenenkään nautinnon tavoittelulle. Nykyisessä yhteiskunnassamme erilaiset mahdollisuudet nautinnon tavoitteluun ovat jokaiselle yksilölle saatavilla, vaikkakin on selvää, ettei kaikilla ole tasaveroisia voimavaroja nautinnon tavoitteluun.

Vapauden piiriin kuuluvissa asioissa valtion ei kuitenkaan tarvitse suoraan tällaisia voimavaroja lisätä, kunhan huolehditaan siitä, että tarpeettomat esteet poistetaan. Sukupuolten välisen tasa-arvon sijaan olisinkin enemmän huolestunut niistä seksuaalisen hyvinvoinnin esteistä, joita esimerkiksi sukupuolivähemmistöt tai vammaiset ihmiset kohtaavat.

Rakenteellisten tasa-arvokysymysten kohdalla Nykäsen linja osuu lähemmäs oikeaa. Seksuaalista hyvinvointia (osana seksuaalioikeuksia) on täysin perusteltua tukea toiminnalla, joka kasvattaa yksilöiden voimavaroja myös seksuaalisuudesta nauttimiseen. Tällaisessa toiminnassa on kyse esimerkiksi seksipositiivisuudesta, kokonaisvaltaisesta seksuaalikasvatuksesta ja panostamisesta seksuaaliongelmien ratkaisemiseen ja hoitoon.

Tämä ei kuitenkaan ole varsinaista sukupuolten tasa-arvoon kohdistuvaa työtä, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoa tuottavaa ja kasvattavaa pohjatyötä. Itse orkkujen hankkiminen on edelleenkin jokaisen oma tehtävä ja valinta. Valtion määräämillä kiintiöorkuilla tuskin päästään toivottaviin lopputuloksiin, vaikka ihan sievän bdsm-seksifantasian siitäkin voi kehitellä orkunmetsästyksen tueksi!

20.7.2017

Tohtori ja hämähäkkinainen

Doctor Who:n uuden inkarnaation paljastuttua naiseksi asiasta on esiintynyt runsaasti kaikenlaista älämölöä nettilöissä. Iso osa melusta nousee tietysti mielensäpahoittajista, jotka kaavoihinsa kangistuneina eivät pysty käsittelemään fantasiaolennon sukupuolta. Meteliin yhdistyy myös valveutuneiden sci-fi-fanien hurja pilkka mielensäpahoittajia kohtaan. Normipäivä netissä.

Sekä mielensäpahoitus että siitä seurannut Suuri Hässäkkä siitä "saako tohtori olla nainen", tuo mieleni erään toisen suuren takavuosien hässäkän siitä "saako hämähäkkinainen olla seksikäs". Kun Manara teki hämissarjikseen vaihtoehtoisen kansikuvan, jossa hämähäkkinainen esiintyi hieman tavallista enemmän epäinhimillisen seksikkäänä trikoofetissihahmona, seurasi myös koko joukko mielensäpahoitusta.

Kummassakin hässäkässä on kyse siitä, miten sukupuolta pitäisi esittää populaarikulttuurissa. Molempien polttoaineena on ollut kysymys siitä, mikä on naisten rooli ylipäätään fiktiossa ja täsmällisemmin sci-fi- ja fantasiagenreissä. Wanhat 60-luvun taistelut naisista seksuaaliobjekteina kumuavat yhä näissäkin keskusteluissa.

On tietysti päivänselvää, että muotoaan alati muuttava fantasiaolento voi edustaa mitä sukupuoli-ilmaisua tahansa, eikä asian pitäisi olla mitenkään sen kummempi. Se, mitkä asiat älämölöä enimmäkseen aiheuttavat, ovat fanien jumiutuneet käsitykset suosikkihahmostaan sekä faniuden ja sukupuolen tuottama harhakuvitelma siitä, että oma fanitus oikeuttaisi edes jollakin tasolla vaatimaan viihteen tekijöltä omien fantasioiden täyttämistä. Vaatiahan tietysti saa, eikä mikään ole hurjempaa kuin palavasti intohimoaan julistava (nörtti)fani.


Feministisesti suuntautuneet kulttuurikeskustelijat näkevät tietysti yllä olevassa kuvauksessa vain miehen kuvitteleman etuoikeuden hallita kulttuurisia representaatiota. Ongelma on kuitenkin vapaan kulttuurin keskellä monimutkaisempi, sillä myös pahastuminen hämähäkkinaisen vääränlaisesta seksikkyydestä perustuu yhtälailla harhakuvitelmaan siitä, että faneilla olisi fanituksensa ja sukupuolensa nojalla jokin erioikeus vaatia vain tietynlaisia representaatioita hahmosta. Hämähäkkinaisen fetissiseksikkyyden pitäisi pysytellä heidän asettamissaan rajoissa.

Nämä esimerkit osoittavat, että sukupuolittunut nörttiraivo lyö molempiin suuntiin. Raivotessa unohtuu se, että kenelläkään ei ole mitään erioikeutta hahmoihin (paitsi tekijänoikeuksien haltijoilla). Kyse on kulttuurisodasta; siitä, kenen mielipide ja toiveet menevät parhaiten läpi julkisessa keskustelussa.

Näen erittäin hyvänä asiana sen, että sukupuolirepresentaatioita lavennetaan jatkuvasti viihteessä. Erityisesti sci-fi, fantasia ja sarjakuvat ovat olleet tässä etulinjassa ja trendi on kasvava. Siksi uusi tohtori on mahtava asia. Ilmaisun vapauteen perustuvassa ympäristössä on kuitenkin hyväksyttävä myös se asia, että joidenkin ilmaisuun, fetisistisiin fantasioihin ja seksuaalisiin mieltymyksiin kuuluu perse pystyssä trikoissaan keimaileva hämähäkkinainen. Näennäisesti kulttuurisodan vastakkaisia puolia edustavat tohtori ja hämis ovat tosiasiassa samalla puolella. Kummatkin edustavat sitä tosiasiaa, että avoin kulttuuri mahdollistaa hyvin erilaisia representaatioita ja käsityksiä tunnetuista hahmoista, sekä niiden luojien että fanien kautta.

Mielensä on tietysti aina sallittua pahoittaa, ja kukin saa toivoa suosikkihahmostaan ihan minkälaisia versioita tahansa. Kulttuurisodassa mennään kuitenkin jo ensi askeleilla ylilyönteihin, sillä huuto, solvaaminen, häiriköinti, moralismi ja leimaaminen hyökyvät yli äyräidensä ja lyövät vasten kaikkia, joidenka mielipiteet eivät satu osumaan kohdalleen juuri sen hetkisen Oikean Mielipiteen kanssa. 


Keskusteluun pitää mahtua kaikenlaiset mielipiteet ja toiveet tohtorin sukupuolesta ja hämähäkkinaisen seittiä tihkuvasta seksikkyydestä. Viihteessä toive siitä, että tohtori on nainen tai että hämis on seksisymboli, ovat samanarvoisia. Kenelläkään ei ole mitään erioikeutta vaatia asiassa mitään, eikä mikään mielipide oikeuta solvaamista tai häirintää.